Vatikaanin toinen kirkko, jota kutsutaan myös Vatikaani II: ksi (1962–65), roomalaiskatolisen kirkon 21. ekumeeninen neuvosto, ilmoitti paavi Johannes XXIII 25. tammikuuta 1959 kirkon hengellisen uudistumisen keinona ja tilaisuutena Roomasta erotetuille kristityille liittyä etsimään kristillistä yhtenäisyyttä. Paavin nimeämät valmistelukunnat valmistelivat esityslistan ja laativat luonnokset (kaavoja) asetusehdotuksiksi eri aiheista. Avaamalla neuvoston 11. lokakuuta 1962 paavi suositteli neuvoston isiä yrittämään vastata kirkon pastoraalisiin tarpeisiin. Neuvostoon kutsutut henkilöt sisälsivät kaikki katoliset piispat ja eräät muut kirkon arvohenkilöt. Neuvoston istuntoihin kutsuttiin, mutta ilman äänioikeutta, joukko tarkkailijoita Roomasta erotetuista suurimmista kristillisistä kirkoista ja yhteisöistä ja joukko katolisia kutsui tilintarkastajiksi.
Keystone / FPG
Valmistelukomiteoiden työn olivat tehneet Curian (paavin byrokratian) jäsenet. kun neuvosto oli avattu, valiokuntiin lisättiin kuitenkin neuvoston isiä eri puolilta maailmaa. Tarkistetuilla asetuksilla, jotka kasvoivat neuvoston keskusteluista ja laajentuneiden valiokuntien työstä, oli yleensä edistyksellisempi näkemys. Neuvoston työtä jatkettiin paavi Johanneksen seuraajana, Paavali VI: nä, ja istuntoja kutsuttiin koolle joka syksy, kunnes neuvoston työ saatiin päätökseen 8. joulukuuta 1965. Neuvoston isät antoivat kuusitoista asiakirjaa.
”Dogmaattinen kirkon perustuslaki” heijastaa neuvoston isien yritystä käyttää kirkon kuvaamiseen raamatullisia termejä oikeudellisten luokkien sijaan. Kirkon hierarkkisen rakenteen käsittely on vastapainoa Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen opetuksen monarkkiselle painotukselle. paavinvallan antamalla painoarvoa piispojen roolille. Perustuslain opetuksen maallikkojen (ei pyhien käskyjen) luonteesta oli tarkoitus antaa perusta maallikkojen kutsulle pyhyyteen ja osallistua lähetystyöhön. Kuvailemalla kirkkoa Jumalan kansaksi, pyhiinvaeltajakansaksi, neuvoston isät antoivat teologisen perusteen puolustavan ja joustamattoman asenteen muuttamiselle. Se, joka oli ollut tyypillistä suurelle osalle katolista ajattelua ja käytäntöä protestanttisen uskonpuhdistuksen jälkeen.
”Dogmaattinen perustuslaki jumalallisesta ilmoituksesta” yrittää liittää Raamatun ja perinteen (kirkon postibiblisen opetuksen) roolin yhteiseen alkuperää Jumalan sanassa, joka on sitoutunut seurakuntaan. Asiakirjassa vahvistetaan Raamatun arvo pelastukselle säilyttäen samalla avoin asenne Raamatun tutkimustieteelliseen tutkimukseen.
”Pyhän liturgian perustuslaki” vahvistaa periaatteen, jonka mukaan maallikot osallistuvat enemmän joukkojuhlaan, ja sallii merkittävät muutokset kirjassa, tekstissä, muodoissa ja kielessä. massan juhla ja sakramenttien antaminen.
”Pastoraalinen perustuslaki kirkosta nykymaailmassa” tunnustaa syvälliset muutokset, joita ihmiskunta kokee, ja yrittää liittää kirkon itsensä ja ilmoituksen käsitteen nykykulttuurin tarpeet ja arvot.
Neuvosto antoi myös asetukset (asiakirjat käytännön kysymyksistä) piispojen pastoraalisista tehtävistä, ekumenismista, itäisen rituaalin kirkoista, pappien palveluksesta ja elämästä, koulutuksesta pappeuden, uskonnollisen elämän, kirkon lähetystyön, maallisten apostolaatin ja sosiaalisen viestinnän tiedotusvälineiden puolesta. Lisäksi laadittiin julistuksia (asiakirjoja tietyistä aiheista) uskonnonvapaudesta, kirkon suhtautumisesta ei-kristillisiin uskontoihin ja kristillisestä koulutuksesta. Nämä asiakirjat heijastivat vuosikymmeniä ennen paavi Johannes – raamatullista, ekumeenista, liturgista, maallista apostolaattia – aloitettua kirkon elämän eri osa-alueita. Asiakirjojen ja neuvoston neuvottelujen sysäys oli 1970-luvun alkuun mennessä tuntunut melkein kaikilla kirkon elämän alueilla, ja se oli käynnistänyt monia muutoksia, joita neuvoston isät eivät ehkä ole ennakoineet.