Oikeusvaltio, mekanismi, prosessi, instituutio, käytäntö tai normi, joka tukee kaikkien kansalaisten tasa-arvoa lain edessä, turvaa muun kuin laillisuuden hallintomuodossa ja estää yleisemmin mielivaltaisen vallankäytön. Mielivaltaisuus on tyypillistä despotismille, absolutismille, autoritaarisuudelle ja totalitarismille. Despotiset hallitukset sisältävät jopa erittäin institutionaalisia hallintomuotoja, joissa vallan rakenteen kärjessä oleva yksikkö (kuten kuningas, junta tai puoluekomitea) pystyy toimimaan ilman lain rajoituksia, kun se haluaa tehdä niin.
Oikeusvaltioperiaatetta koskevat ajatukset ovat olleet keskeisessä asemassa poliittisessa ja oikeudellisessa ajattelussa ainakin 4. vuosisadalta eKr., jolloin Aristoteles erotti ”oikeusvaltioperiaatteen” ”kenenkään ihmisen” periaatteesta. 1700-luvulla ranskalainen poliittinen filosofi Montesquieu laati oikeusvaltioperiaan, joka vastasi hallitsijoiden laillista valtaa despottien kauhistuksella. Se on sittemmin vaikuttanut syvästi länsimaiseen liberaaliin ajatteluun.
Kohteena Amsterdamin Rijksmuseum
Yleensä Oikeusvaltioperiaate tarkoittaa, että lakien luominen, niiden täytäntöönpano ja oikeudellisten sääntöjen väliset suhteet ovat itse laillisesti säänneltyjä, joten kukaan – mukaan lukien korkeimmin sijoitettu virkamies – ei ole lain yläpuolella. Hallitsijoiden oikeudellinen rajoitus tarkoittaa, että hallitukseen sovelletaan yhtä lailla voimassa olevia lakeja kuin sen kansalaisiin. Lähes toisiinsa liittyvä käsite on siis tasa-arvo lain edessä, jonka mukaan kenelläkään ”oikeushenkilöllä” ei saa olla etuoikeuksia, joita ei ole laajennettu kaikille, eikä kenellekään ole immuuni oikeudelliset seuraamukset. Eri hallintovirkamiesten lakisääntöjen on oltava puolueettomia ja johdonmukaisia kaikissa vastaavissa tapauksissa, jotka tehdään sokeasti ottamatta huomioon kiistanalaisten luokkaa, asemaa tai suhteellista valtaa. Jotta näillä ideoilla olisi todellisia ostoja, on lisäksi käytössä joitakin oikeudellisia laitteita, jotka pakottavat virkamiehet alistumaan lain noudattamiseen.
Oikeusvaltioperiaate ei ainoastaan sisällä tällaisia perusvaatimuksia siitä, miten lakia tulisi antaa yhteiskunnassa, vaan myös tiettyjä ominaisuuksia ominaisuuksista. Lakien olisi oltava avoimia ja selkeitä, muodoltaan yleisiä, yleismaailmallisia ja kaikille tiedettäviä. Lisäksi lakisääteisten vaatimusten on oltava sellaisia, että ihmiset pystyvät ohjaamaan heitä; ne eivät saa asettaa ihmisille kohtuuttomia kognitiivisia tai käyttäytymisvaatimuksia noudattaa. Lain tulisi siis olla suhteellisen vakaa ja sisältää määrätietoiset vaatimukset, joita ihmiset voivat kuulla ennen toimimista, eikä lakisääteisiä velvoitteita pitäisi asettaa takautuvasti. Lisäksi lain tulisi pysyä sisäisesti johdonmukaisena, ja jos se ei ole mahdollista, sen on säädettävä laillisista tavoista ratkaista odotettavissa olevat ristiriidat.
Näistä perusominaisuuksista huolimatta oikeusvaltioperiaatetta ei kuitenkaan ole koskaan yleisesti hyväksytty tai edes systemaattinen muotoilu (mutta ei juristien ja poliittisten filosofien yrityksistä). Ajatusta siitä, että lain pitäisi myötävaikuttaa julkisen vallan käytön kanavoimiseen ja rajoittamiseen, voidaan tulkita eri tavoin; tällaiset erot ovat erityisen ilmeisiä ajan mittaan ja eri politiikoilla.