Natsit käyttivät usein eufemististä kieltä peittäessään rikostensa todellisen luonteen. He käyttivät termiä ”lopullinen ratkaisu” tarkoittaakseen suunnitelmansa tuhota juutalaiset. Ei tiedetä, milloin natsi-Saksan johtajat päättivät lopullisesti panna täytäntöön ”lopullisen ratkaisun”. Juutalaisten kansanmurha tai joukkotuho oli vuosikymmenen ajan yhä ankarampien syrjivien toimien huipentuma.
Adolf Hitlerin hallinnassa juutalaisten vainot ja erottelu toteutettiin vaiheittain. Natsipuolueen saavutettua vallan Saksassa vuonna 1933 sen valtion- sponsoroitu rasismi johti juutalaisten vastaiseen lainsäädäntöön, taloudellisiin boikoteihin ja Kristallnachtin (”Lasinsirpaleiden yö”) pogromien väkivaltaan, joiden kaikkien tarkoituksena oli eristää juutalaiset järjestelmällisesti yhteiskunnasta ja ajaa heidät pois maasta.
Juutalaisten vastainen politiikka kärjistyy
Saksan syyskuussa 1939 Puolaan hyökkäyksen (toisen maailmansodan alku) jälkeen juutalaisten vastainen politiikka eteni Euroopan juutalaisuuden vangitseminen ja mahdollinen murha juutalaisten eristämiseen ja hallintaan suunnitellut suljetut alueet Generalgouvernementissä (alue Keski- ja Itä-Puolassa, jota valvoo Saksan siviilihallitus) ja Warthegaussa (Länsi-Puolan alue, joka on liitetty Saksaan). Puolan ja Länsi-Euroopan juutalaiset karkotettiin näihin getoihin, joissa he asuivat ruuhkaisissa ja epäterveellisissä olosuhteissa riittämättömän ruoan kanssa.
Massiiviset tappo-operaatiot alkavat
Kesäkuussa 1941 Saksan hyökkäyksen jälkeen Neuvostoliittoon. , SS: n ja poliisin yksiköt (jotka toimivat liikkuvina tappoyksiköinä) aloittivat massiiviset tapausoperaatiot koko juutalaisyhteisöille. Syksyyn 1941 mennessä SS ja poliisi esittivät siirrettävät pakettiautot. Näissä paneelikuorma-autoissa pakoputket oli konfiguroitu uudelleen pumppaamaan myrkyllistä hiilimonoksidikaasua suljettuihin tiloihin, jolloin ne lukitsivat. Ne suunniteltiin täydentämään käynnissä olevia ammuntaoperaatioita.
17. heinäkuuta 1941, neljä viikkoa Neuvostoliiton hyökkäyksen jälkeen, Hitler antoi SS-päällikölle Heinrich Himmlerille tehtäväksi vastata kaikista miehitetyn Neuvostoliiton turvallisuusasioista. Hitler antoi Himmlerille laajan valtuuden poistaa fyysisesti kaikki havaitut uhkat pysyvälle Saksan hallinnolle. Kaksi viikkoa myöhemmin, 31. heinäkuuta 1941, natsien johtaja Hermann Goering valtuutti SS-kenraalin Reinhard Heydrichin valmistelemaan ”juutalaisen kysymyksen täydellisen ratkaisun” toteuttamista.
Tappamiskeskukset
Syksyllä 1941 SS: n päällikkö Heinrich Himmler antoi Saksan kenraalille Odilo Globocnikille (SS: n ja Lublinin piirin poliisijohtaja) suunnitelman juutalaisten järjestelmällisestä murhasta. Generalgouvernementin. Koodinimi Operaatio Reinhard annettiin lopulta tälle suunnitelmalle, joka oli nimetty Heydrichin mukaan (jonka Tšekin partisaanit murhasivat toukokuussa 1942). Osana operaatiota Reinhard natsien johtajat perustivat Puolaan kolme tappokeskusta – Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan – ainoana juutalaisten joukkomurhan tarkoituksena.
Majdanekin leiri toimi ajoittain tapauspaikka Generalgouvernementissä asuville juutalaisille. Kaasukammioissaan SS tappoi kymmeniä tuhansia juutalaisia, jotka pakottivat ensisijaisesti liian heikkoja työntekijöitä työskentelemään. SS ja poliisi tappoivat vähintään 167 000 juutalaista sekä noin 4300 romania (mustalaisia) kaasuautoissa Chelmnon tapamiskeskuksessa noin 30 mailia Łódźista luoteeseen. Keväällä 1942 Himmler nimitti Auschwitz II: n (Auschwitz-Birkenau) tappamistilaksi. SS-viranomaiset murhasivat noin miljoonan juutalaista eri Euroopan maista Auschwitz-Birkenaussa.
Saksalaiset SS: n ja poliisin murhattiin lähes 2 700 000 juutalaista tappokeskuksissa joko tukehtumalla myrkkykaasulla tai ampumalla. Kokonaisuudessaan ”lopullinen ratkaisu” vaati kaikkien Euroopan juutalaisten murhaa kaasuttamalla, ampumalla ja muilla tavoin. Kuusi miljoonaa juutalaista miestä, naista ja lasta tapettiin holokaustin aikana – kaksi kolmasosaa juutalaisista, jotka asuivat Euroopassa ennen toista maailmansotaa.
