kansanmurhakokouksen kritiikki
Vaikka yleissopimus on saanut melkein yksimielistä kansainvälistä tukea ja vaikka kansanmurhan kieltämisestä on tullut Kansainvälistä tuomioistuinta, joka on kansainvälisen oikeuden pakottava normi (jus cogens), yleissopimusta on usein kritisoitu siitä, että poliittiset ja sosiaaliset ryhmät jätetään kansanmurhan mahdollisten uhrien luettelosta. Niin kutsuttu yleissopimuksen kansanmurhan määritelmän ns. ”Tarkoituksellisuuslauseke” – osa, jossa mainitaan ”aikomus tuhota kokonaan tai osittain kansallinen, etninen, rodullinen tai uskonnollinen ryhmä”, on myös ongelmallinen. Kaksi yleisintä vastaväitettä on, että tällaista aikomusta voi olla vaikea todistaa ja että yrityksellä osoittaa tällainen tahto yksilöille ei ole juurikaan merkitystä nykyaikaisissa yhteiskunnissa, joissa väkivalta voi johtua yhtä paljon nimettömistä sosiaalisista ja taloudellisista voimista kuin yksittäisistä valinnoista. / p>
Ensimmäisen vastalauseen tueksi jotkut tutkijat ovat huomauttaneet, että hallitukset eivät tunnusta avoimesti kansanmurhien tekoa – tämä tosiasia näkyy historiassa. Esimerkiksi Saddam Husseinin Irakin hallinto kuvasi kemiallisen sodankäynnin kurdeja vastaan 1980-luvulla pyrkimyksenä palauttaa laki ja järjestys, ja ottomaanit ja Turkin peräkkäiset hallitukset väittivät, että verilöylyissä tapetut armenialaiset olivat sodan uhreja. . Jopa Saksan natsihallinto ei julkistanut juutalaisten ja muiden ryhmien tuhoamista. Vastauksena tahallisuuslausekkeen puolustajat ovat väittäneet, että ”määrätietoisen toiminnan malli”, joka johtaa merkittävän osan kohderyhmän tuhoutumiseen, riittää osoittamaan kansanmurha-aikomuksen riippumatta syistä, joihin syyllistyneen hallinto tarjoaa toimintansa. / p>
Toisen vastalauseen kannattajat ovat väittäneet, että lähestymistapa, joka keskittyy yksinomaan tahalliseen tarkoitukseen, jättää huomiotta yhteiskunnallisten järjestelmien ”rakenteellisen väkivallan”, jossa suuret poliittiset ja taloudelliset erot voivat johtaa tiettyjen ryhmien täydelliseen syrjäytymiseen ja jopa tuhoamiseen. Tarkoituslausekkeen puolustajat vastaavat, että kansanmurha on erotettava muista joukkomurhista ja suunniteltava tehokkaat strategiat kansanmurhan estämiseksi.
Kansanmurhakokouksen kannattajien ja vastustajien välisellä keskustelulla on merkittäviä poliittisia vaikutuksia, mikä näkyy keskustelussa sotarikosten ja kansanmurhan välisestä yhteydestä. Nämä kaksi käsitettä eroavat pääasiassa kohderyhmän määrittelyssä ja tunnistamisessa. Sotarikoksiin kohdennettu ryhmä tunnistetaan sen vihollisen aseman perusteella, kun taas kansanmurhan kohdennettu ryhmä tunnistetaan sen rodullisten, kansallisten, etnisten tai uskonnollisten ominaisuuksien perusteella. Tärkein osoitus siitä, että kohdistaminen perustuu vihollisen asemaan eikä rotuun, etniseen tai uskonnolliseen identiteettiin, on ensisijaisesti ryhmän vastustajan käyttäytyminen konfliktin päättyessä. Jos kohteena olevaa ryhmää vastaan kohdistuvat hyökkäykset loppuvat, kyseessä on sotarikosten (todennäköinen) tekeminen. Jos hyökkäykset jatkuvat, kansanmurhan tekemisestä voidaan kuitenkin vedota laillisesti. Konfliktien jälkeiseen käyttäytymiseen liittyvä merkitys heijastaa oivallusta, että kansanmurha voi tapahtua sodan aikana ja tapahtuu yleensä sotaan liittyvän toiminnan varjolla. Sotarikosten ja kansanmurhan välinen ero on ensiarvoisen tärkeää kaikissa keskusteluissa ennalta ehkäisevistä toimista. Sotarikoksissa konfliktin lopettaminen riittää, eikä muita suojatoimenpiteitä tarvita. Kansanmurhatapauksissa konfliktin lopettaminen edellyttäisi suojatoimenpiteiden toteuttamista ryhmän selviytymisen varmistamiseksi.
Vaikka monet kansanmurhakokousta koskevat kritiikat ovat perusteltuja, niiden ei pitäisi peittää ryhmän vahvuuksia. Kansanmurhakokous oli ensimmäinen oikeudellinen väline, jolla erotettiin kauheimmat ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset ”sota-nexus” -vaatimuksesta, joka oli rajoittanut Nürnbergin tuomioistuimen toimivallan tapauksiin, joissa rikos ihmisyyttä vastaan tehtiin yhdessä rikoksen kanssa. Sen sijaan valmistelukunta julisti kansanmurhan olevan kansainvälinen rikos ”riippumatta siitä, onko se tehty rauhan vai sodan aikana”. Lisäksi yleissopimus oli ensimmäinen YK: n oikeudellinen väline, jonka mukaan yksilöillä voi olla kansainvälinen rikosoikeudellinen vastuu riippumatta siitä, toimivatko ne valtion puolesta. Yleissopimus voi myös toimia 8 artiklan mukaisesti turvallisuusneuvoston (ainoa YK: n elin, joka voi sallia voimankäytön) määräämien täytäntöönpanotoimenpiteiden oikeusperustana.